½ -lehti on valtakunnallinen taidelehti. Lehti toimii yhtenä täydentävänä osana kuvataidekirjoituksen kentällä, ja sen tarkoitus on luoda paremmin kattava kuva kuvataiteen kirjosta.

Tuottavin yksikkö

Kuva: Anssi Uusnäkki: Alku II, 2016 (teräs). Kuva:Pasi Autio.

TUOTTAVIN YKSIKKÖ. Lahden Taideinstituutin viimeinen opinnäytetyönäyttely. Lahden Taidemuseossa 6.-20.8.2016.

Näyttelyn taiteilijat:
Kaisa Porkka, Katri Korjus, Elisa Marin, Mine Güngör, Maaria Jokimies, Jenni Niskala, Niklas Ingelius, Anssi Uusnäkki, Heidi Katajamäki, Minna Louhelainen, Arttu Matilainen, Suvi Forssén, Veera Inkeri.

Lahden Taideinstituutti 1971-2016.

Viimeiset

Lahden Taidemuseossa avautui historian viimeinen Lahden ammattikorkeakoulun Taideinstituutin opinnäytetyönäyttely Tuottavin yksikkö. Opiskelijoiden valitsema nimi viittaa koulutusohjelman ennen lakkautuspäätöstään saamiin tuottavuuspalkintoihin ja samalla laajemmalti koko yhteiskunnalliseen tilanteeseen jossa ihmisyys ei enää riitä, vaan kaikkea on perusteltava tuottavuudella.

Taideinstituutin lakkauttamisen lyhyt ja surullisenkuuluisa historia osuu vuoden 2011 vaihteeseen, jolloin Päijät-Hämeen koulutuskonsernin ja Lahden ammattikorkeakoulun johto hallituksiensa tuella runnoivat täysin puskista tulleen päätöksen lakkauttaa LAMK:n vetovoimaisimmat yksiköt Musiikkiteatterilinjan ja Lahden taideinstituutin vedoten OKM:n mahtikäskyyn karsia rönsyjä. Taideinstituutti sai tiedon lakkauttamisesta 40-vuotisjuhliinsa.

Konserni ja ammattikorkeakoulu veivät päätökset elimissään läpi parissa viikossa joulun alla. Päätöstä perusteltiin työllisyystilastoilla ja TE-keskuksen avointen työpaikkojen määrällä, kuvataiteilijan virkoja oli huonosti tarjolla. LAMK:n johdolla ei ollut mitään halua ymmärtää taiteilijan työelämästatusta, tulonmuodostusta tai taiteen arvoa tai lakkauttamansa yksikön laadullista arvoa taiteen kentälle. Lahden ammattikorkeakoulun rehtori jopa virnisteli opiskelijoille tiedotustilaisuudessa pesevänsä kätensä hommasta kuin Pilatus konsanaan.

Taidekenttä heräsi välittömästi vastarintaan, vetosi johtoon, paikalisiin, jotta nämä käyttäisivät omistajaohjausta, sekä kansanedustajiin. LAMK:n silloinen johto vieritti syyn OKM:lle jonka viesti oli selkeä: LAMK itse päättää mistä koulutusta supistetaan. Taistelua kesti kevääseen, mutta LAMK ei perääntynyt. Niinpä viimeiset 2012 aloittaneet opiskelijat saivat yhtä aikaa iloisen uutisen yhteydessä myös tiedon siitä, että koulutusohjelma lakkautetaan.

 

Alakulosta yhteisöllisen sisuuntumiseen

Siitä huolimatta, että tiedossa oli hupenevat resurssit ja erityisesti vähiin käyvä kollegiaalinen tuki muilta opiskelijoilta, nämä taiteilijat olivat halunneet nimenomaan Lahteen opiskelemaan, eikä valitusta yksikään ajatellutkaan hyppäämistä uppoavasta laivasta. Sisuuntuminen, ylpeys omasta oppilaitoksesta ja yhteisöllisyys tulivat apatian tilalle.

Viimeisyys on ollut läsnä koko koulutusajan. Vuosikurssi on opiskelijoiden mukaan hitsaantunut yhteen alkumetreiltä. Vuosikurssi on opetellut ammatissa toimimista useilla itsenäisillä yhteisprojekteilla jo opiskelun aikana, mikä osin korvaa sitä faktaa, että viimeisiltä puuttuu normaalisti taidekoulutuksen aikana syntyvät verkostot taidekenttään. Niitä on ollut pakko luoda muutoin. Nämä opiskelijat ovat tottuneet puolustamaan ja argumentoimaan taiteen asemaa ja taiteilijuuttaan ja toimimaan yhteisöllisesti.

Taiteilijaidentiteetin pohdinta näkyy näyttelyssä. Oman tekemisen peilaus taidehistoriaan ja taiteen ilmaisuvoiman kokeileminen näkyvät teoksissa. Silmiinpistävää on että maalaus ja grafiikka ja installaatio ovat vieneet voiton teknologiasta. Näyttelyssä ei ole ainuttakaan valokuva- tai mediateosta, vaikka tekniikoiden ja materiaalien kirjo on muutoin runsas.

Veera Mikkola: Pelko, 2016 (installaatio). Kuva:Pasi Autio.

Veera Mikkola: Pelko, 2016 (installaatio). Kuva:Pasi Autio.

 

Pelkoa, varmuutta ja taiteilijaidentiteettiä

Lakkautustuomion saaneesta koulusta valmistuvien teoksia on vaikea katsoa liittämättä niitä taidepoliittiseen tilanteeseen ja opiskelijasta itsenäiseksi taiteilijaksi hyppäämisen kynnykseen. Vähän väkivaltaiseenkin irti repäisyyn tutusta turvallisesta ympäristöstä maailmaan jossa on pärjättävä omillaan.

Siksi esimerkiksi Veera Inkerin väkivaltainen, joskin myös alttarimaisen rauhallinen Pelko, tuntuu tässä kontekstissa liittyvän taiteilijuuteen. Teos onnistuu tunnetasolla herättämään todella voimakkaan pelon tunteen. Pohjaton musta vesi, johon heijastuu väkivaltainen punainen maalaus, jossa punaiset, vimmatut, suuret roiskeet väistämättä tulevat vereksi, jota ei ole juoksutettu väkivallatta. Katsojan omat pelot saavat kuitenkin tilaa nousta pintaan. Teos olisi ansainnut oman rauhoitetun tilansa.

Suvi Forssenin Omistaja (puu ja pronssi) tuntuu nyt hengailevan piknikillä mustan veden äärellä, mikä ei tee oikeutta kummallekaan teokselle. Puinen, osin vesitetty, osin rouheasti rakenneltu, keskeneräiseksi jätetty, rampa ihmishahmo on selkeästi suhteessa ikuisesta pronssista valettuun, mutta hauraan oloiseen kulhoon. Hahmon aistit on brutaalisti poistettu. Kasvojen tilalla on musta blokki. Teos on täynnä ristiriitoja ja kysymysmerkkejä.

Samanlaista varmuutta omaan ilmaisuun on maalauksissa ja maalausinstallaatiossa. Teknisen taidon näyttämisen ja todistelun tarve on jo ohi. Kaisa Porkan suurennukset tahroista, Niklas Ingeliuksen kinestetiikalla leikkivät vahvat abstraktiot, Elisa Marinin symboliikka ovat itsevarmoja tekoja.

Heidi Katajamäen yksittäisistä harkituista teoksista kostuvat villi maalausinstallaatio ja Anssi Uusnäkin suuri elinvoimaa ja ruumiillisuutta puhkuva maalaus tulevat iholle. Ne muuttuvat fyysisiksi tiloiksi, täysin erilaisiksi keskenään. Uusnäkki on ristiriitainen myös itsessään. Maalaus Laulu metsästä vie elintilan hänen teräsveistoksiltaan, jotka ovat täysi vastakohta maalauksille. Harkitut, esittävät konstruktiot tuntuvat jäävän kaksiulotteisemmiksi kuin päälle hyökyvä maalaus. Veistosten ja maalauksen välille syntyy kuitenkin sisällöllinen suhde.

Jenni Niskala pohtii lähes abstrakteissa monotypioissaan kysymystä oman ajan visualisoimisesta. Niskala on etsinyt niitä värejä ja muotoja, jotka kuvaisivat nykyisyyttä. Samalla työn alla on taiteilijan ja teoksen suhde; mistä tulee kyky synnyttää ”teos”?

Mine Güngör: Paratiisilinnut, 2016. Kuva: Pasi Autio.

Mine Güngör: Paratiisilinnut, 2016. Kuva: Pasi Autio.

Mine Güngörin Paratiisilinnut on yhtä aikaa henkilökohtainen ja ajankohtainen. Güngör on joutunut viime vuosien maahanmuuttokeskustelun kautta peilaamaan myös omaa suhdettaan ulkopuolisuuteen. Sitä kuinka arvaamattomissa tilanteissa ”suomalaisuus” kyseenalaistetaan. Missä kohtaa yksilöstä tulee yhteisönsä täysivaltainen jäsen? Erilaisiin materiaaleihin valetut kuvitteelliset paratiisilinnut ovat sulautuneet kaupunkiympäristöön luopuen väreistään. Selviytyminen vaatii sulautumista, mutta riittääkö sekään?

Tässä kontekstissa luen paratiisilintuteoksen julisteet, jotka tiedottavat: ”Evoluutioteoria osoittaa, että jos olosuhteet eivät ole eliölle suotuisat, se alkaa mukautua ympäristöön jo seuraavassa polvessa, niin että sen selviytymismahdollisuudet paranevat uudessa ympäristössä. Esimerkiksi teollisuusmelanismissa lajien suojaväri muuttuu ympäristöä muistuttavaksi, jolloin niiden eloonjäämismahdollisuudet paranevat.”

On lohdullista että muutos ympäristössä tai uusi ympäristö ei tarkoita tuhoa, sopeutumisen kautta voi selviytyä. Toisaalta ajatus vetää haikeaksi kaipaamaan lintujen alkuperäistä väriloistoa, enkä toivoisi maahanmuuttajien mukautuvan niin että kaikki kulttuuriset ominaispiirteet katoavat joksikin globaaliksi urbaaniksi samuudeksi.

Toisaalta tämä lause voisi kuvata taiteilijan toimintaympäristön muutosta. Sopeutuko taiteilija uusiin vaatimuksiin, uudenlaiseen toimintaympäristöön? Toisaalta me ihmiset emme eläinten tapaan ole yksin muutosten vietävissä vaan itse muokkaamme ympäristöämme ja voimme tehdä valintoja sopeutumisen suhteen tiettyyn rajaan saakka.

Tämä valmistuvien ryhmä näyttää sopeutuneen muuttuneisiin olosuhteisiin menettämättä piiruakaan taiteilijuudestaan. Värit ovat hyvin tallessa yhteiskunnallisesta tilanteesta huolimatta. Oman äänen vahvuus näkyy jokaisessa taiteilijassa.

 

 

Elisa Lientola
Kirjoittaja on lahtelainen kuvataiteilija.

 

Sivustoa ovat tukeneet

SKR  OKM PKR

Sivuston rakennus ja ylläpito

VR